vakuutusneuvonta & korvausapu

historia

Aika ennen vakuutusyhtiöitä - Keskinäisyys

historia

Yhteisvastuu – porukalla kerätään rahat niille, joita vahinko on kohdannut

Vakuutus on vakuutuksenottajien (VO) keskinäistä vastuun jakamista. Siten keskinäinen vakuutusmuoto on vakuutustoiminnan alkuperäisin muoto. Sen juuret ovat yhteisvastuussa, eivät liikevoiton maksimointiin perustuvassa yritystoiminnassa.

Ikivanhan periaatteen mukaan keskinäisyys perustuu jäsenten sitoumuksiin korvata yhteisvastuullisesti ne vahingot, jotka kohtaavat sopijapiirin kesken vakuutettua omaisuutta. Maaseuturahvaan varaan rakennettu palovahingonkorvausten yhteisvastuu alkoi kehittyä Pohjoismaissa jo useita satoja vuosia sitten. Se kihlakunnan asukas, joka menetti talonsa ja omaisuutensa tulipalossa, oli oikeutettu tuomaan vahinkoasiansa yhteisille käräjille ja anomaan vahingonkorvauksekseen ns. paloapua. Lautamiehet vahvistivat tapahtuneen ja kuusi syynimiestä eli tarkastajaa arvioi palovahingon suuruuden. Kihlakuntalaiset maksoivat yhdessä korvaukset.

Lakisääteinen paloapu pohjautui pohjoiseen ilmastoon, asutukseen ja yhteiskunnallisiin oloihin. Lämmitetyt, puurakenteiset asumukset leimahtelivat pakkasissa herkästi tuleen. Ketään ei voinut jättää taivasalle. Katto piti olla pään päällä ja asianomaiset suojat eläimillä. Naapurin ja ystävän onnettomuus oli myös oma onnettomuus.

Yhteisvastuullisuus siirtyi pikkuhiljaa Ruotsissa valtakunnallisiin maakuntalakeihin 1300-1400 luvuilla ja Suomessa paloapuun 1600-luvulla. Kaikkien oli annettava paloapua varojensa mukaan ja kukaan ei saanut vapautusta.

Laki vuonna 1734

Mullistava muutos keskinäisiin paloapukorvauksiin saatiin vuoden 1734 laissa, jossa virallistettiin väestön kaipailemat tariffit ja maksuluokat. Maaseutukihlakuntien asukkaat velvoitettiin solmimaan käräjillä keskinäisiä sopimuksia, joissa he saivat itse määritellä erityyppisistä rakennuksista maksettavat paloapukorvaukset erikokoisilla tiloilla, palaneen omaisuuden ikä ja kunto huomioiden. Tilat jaettiin veroluvun eli manttaalin mukaisiin luokkiin, joissa maksut ja korvaukset porrasteisesti määräytyivät. Näin otettiin aikaisempaa paremmin huomioon kunkin varallisuus, ja vahingonkorvaukset alkoivat vastata paremmin todellista vahinkoa.

Suomalainen rahvas tahtoi rajata palokorvausten piirin kihlakunnan sijasta omaan pitäjäänsä. Talonpojat tehtailivat valtiopäivävalituksia, joiden nojalla onnistuivatkin monin paikoin saamaan luvan kerätä ja maksaa paloapua vain ”oman väen” kesken. Myös lain määräämiä paloapuyhdistyksiä sai 1760–70-luvuilta alkaen perustaa yhden pitäjän tai käräjäkunnan kesken. Näitä syntyi Suomeen enemmän vasta 1800-luvun puolella.

Suomen maalaisten paloapuyhtiö

Vuonna 1816 perustettiin ensimmäinen Suomen Palovakuutuskonttori. Rahasto oli jaettu maaseutu- ja kaupunkivastuiden osastoon, mutta maaseuturahaston kannatus oli jähmeää, kun maalaiset tukeutuivat mieluummin paloapusopimuksiinsa. Turun palo 1827 katkaisi palovakuutuslaitokselta “selkärangan”. Konttorin rahastot purettiin, mutta jo 1832 vahvistettiin uuden Suomen Suuriruhtinaanmaan Yleisen Paloapuyhtiön ohjesääntö. Tämä yhtiö joutui lujille pahojen kaupunkipalojen 1850-luvulla. Laitoksen nimeksi vakiintui Kaupunkien Yleinen Paloapuyhtiö, myöhemmin Keskinäinen Vakuutusyhtiö Tarmo. Myös kaupunki-irtaimiston palovakuuttaminen järjestettiin keskinäisyyden pohjalle jo 1870-luvulla. Näiden lisäksi turkulaisilla ja helsinkiläisillä laivanvarustajilla oli omat keskinäiset merivakuutusyhdistyksensä.

Lain säätämän paloavun rinnalla maaseudulla ei juuri ollut vaihtoehtoisia tapoja vakuuttaa. Äveriäämpi väki toivoi kuitenkin voivansa jo vakuuttaa omaisuutensa korkeammasta arvosta kuin se kihlakunnan- ja pitäjänyhdistyksissä oli mahdollista. Kun vakuutustarpeen paineet kasvoivat, perustettiin 1857 Suomen Maalaisten Paloapuyhtiö.

Suomen Maalaisten Paloapuyhtiö sai lentävän lähdön toiminnalleen. Sitä siivittivät kohtuullisen hyvä vahinkokehitys sekä keisarillinen asetus 1864, joka vapautti yhtiön osakkaiksi liittyvät tilalliset kihlakuntarasituksesta. Toisaalta yhtiön putoaminen takaisin kovalle maalle oli raju sekin. Tulipalojen ja korvausten määrät kasvoivat, ja nousseiden vakuutusmaksujen säikäyttämät osakkaat alkoivat irtisanoutua joukoittain. Yhtiön vakuutusmaksut olivat samat koko maassa, vaikka rakennustavoissa ja palosuojelussa oli huomattavia alueellisia eroja. Itä-Suomessa tulipalot roihusivat herkemmin kuin maan parhailla viljelysseuduilla. Tästä tarkempien pitäjien tilalliset suivaantuivat.

Keskinäinen yhtiö ei tavoitellut voittoa

Keskinäisen yhtiön tai yhdistyksen ei kuulunut tavoitella voittoa. Taksoituksella hankittiin vain se, mitä korvauksiin ja liikekuluihin kului. Siksi Maalaisetkaan ei kerännyt vararahastoa – eiväthän talolliset antaneet yhdistystensäkään ”vaurastua osakkaiden kustannuksella”. Tästä syystä aina korvausmenojen kasvettua äkillisesti oli taksoitustakin korotettava.

Pitäjänyhdistysten perustaminen lähti jyrkkään nousuun ja sitä vauhditti kunnallisen itsehallinnon järjestäminen vuodesta 1865. Uusimmat yhdistykset nykyaikaistivat jo vakuutustekniikkaansa. Väestö osoitti, että se haikaili paikkakunnittaisten maksujen perään. Esimerkiksi Uudenmaan läänissä vakuutuksenottajat maksoivat yhtiölle selvästi enemmän kuin läänin osalle tulleen vahinkojen ja kustannusten määrän, kun taas Kuopion läänissä kootut vakuutusmaksut eivät riittäneet läänin palokorvauksiin. Tästä johtuen Maalaisten Paloapuyhtiö eriytti vakuutusmaksut pitäjittäisiin maksuluokkiin ja 1890-luvulla alkoi muodostaa vararahastoa. Olihan juuri sen puute heilautellut yhtiön vuosimaksua arvaamattomasti sinne tänne vuodesta toiseen.

Pitäjittäiset maksuluokat panivat kantamaan vastuuta

Maalaisten pitäjittäiset maksuluokat panivat kunnat kantamaan vastuuta itsestään. Toisin kuin pitäjänyhdistyksissä Maalaisten taksoituksessa oli otettu huomioon myös tulenarkuudeltaan erilaisten kivitalojen, puutalojen, pärekattoisten, pelti-ja tiilikattoisten jne. rakennusten tuottama erisuuruinen vastuu yhtiölle. Alusta alkaen yhtiö antoi myös tärkeitä paloturvallisuusmääräyksiä mm. rakennusten vähimmäisetäisyyksistä, tulisijojen eristämisestä, tupakan polttamisesta riihessä ja tarpeellisesta palokalustosta sammutukseen.

Kun maan teollisuus oli kovassa nosteessa, kalliit koneistot kiiltelivät uutukaisuuttaan, kaupan varastot kasvoivat ja pytingit komistuivat, syntyi paljon omaisuutta, jolla ei vielä ollut vakuutusturvaa, ei ainakaan missään kotimaisessa yhtiössä. Siksi perustettiin myös ensimmäiset kotimaiset palovakuutusosakeyhtiöt Fennia (1881) ja Pohjola (1891). Nämä eivät juuri kilpailleet suurimmasta osasta maaseutuväestöä, jota Maalaiset ja pitäjänyhdistykset saivat melko rauhassa hallita omanaan. Valppaana piti silti olla kun osakkaat tulivat vaateliaammiksi vaurauden kasvun myötä.

Kotimainen vakuutusyhtiötoiminta alkoi kehittyä

”Oikea” kotimainen vakuutusyhtiötoiminta alkoi kehittyä 1800-luvun loppupuoliskolta alkaen. Tällöin syntyi myös suurempia keskinäisiä yhtiöitä ja yhdistyksiä, jotka toimivat joko valtakunnallisesti, vain osassa maata tai ainoastaan tietyissä ammateissa, yhteiskuntaluokissa taikka riskiryhmissä. Alkuun keskinäisiä perustettiin joka sormelle. Alueellisia palovakuutusyhtiöitä oli Hämeen ja Uudenmaan lisäksi 1910-luvun alkaessa myös Oulun, Viipurin ja Turun lääneissä sekä Ahvenanmaalla. Eturyhmä- tai riskiryhmäkohtaisia omia paloapu- ja tapaturmavakuutusyhdistyksiä oli teollisuudella, sahanomistajilla, liikkeenharjoittajilla, käsityöläisillä, metsänomistajilla, maakauppiailla, osuuskaupoilla ja maanviljelijöillä.

Missä kulkee yhdessä kerättyjen maksujen raja vuonna 2021?

Jos katsoo taakse päin yhteisöllisyyttä ja kantavaa ajatusta että porukalla kerätään rahat yhteisöön ja tästä maksetaan korvaukset ja tavoitteena ei ole tehdä voittoa varsinkaan keskinäisessä yhtiössä, niin ns. riskisuhdehan on pidemmällä juoksulla 100 ja maksuina kerätään tämä ja maltilliset liikekulut päälle. Tämän päivän riskisuhteet ovat välillä 30-70 eli maksuja kerätään keskimäärin lähes tuplasti verrattuna korvausmenoon ? Tietysti tätä voi perustella sillä että varaudutaan huonoihin aikoihin, mutta missä kulkee raja? Mikä merkitys on vakuutusyhtiöiden omilla toimintakulusuhteilla? Pitäisikö digiaikana pystyä tehokkaampaan toimintaan ja pienempiin toimintakulusuhteisiin siten että vakuutusmaksut olisivat 25-40% halvempia ja silti varat riittäisivät korvauksiin niiden osalta, keitä vahinko kohtaa, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina ?

Keskinäisen vakuutusyhtiön omistajia ovat asiakkaat eli me Suomen vakuutuksenottajat. Silti yhtiökokouksissa, jossa me voisimme vaikuttaa, on paikalla vain yhtiön hallitus ja me loistamme poissaololla. Olisiko aika saada tähän muutos ja lähdemme sankoin joukoin paikalle ? Omistajat kuitenkin päättävät, mihin suuntaan yhtiötä kehitetään.

Lue myös: VO- Väärä ja oikea

Facebook
Twitter
LinkedIn
Pinterest